Search

[klarikafoolish]

Olen varmaan monen muun tavalla sitä mieltä, että ne parhaat ideat syntyy täydellisen tylsyyden keskellä. Istuin siis viime keväänä sohvalla, kolmelta iltapäivällä, vielä kalsareissa. Puhelimen akku huusi viimeisiään, lämmitys oli just sammunut jostain syystä ja ulkona satoi sellaista väsynyttä huhtikuun räntää jota ei jaksa edes vihata kunnolla. Koko viikonloppu oli mennyt omituisessa horroksessa. Olin katsonut kaksi kautta jotain jenkkisarjaa, syönyt kolme päivää eineslasagnea, ja kaverit oli kaikki jossain mökillä ilman kuuluvuutta.

En tiedä miksi juuri sillä hetkellä muistin sen tarinan jonka mun pikkuserkku Iiro kertoi jouluna. Se oli saanut jostain noin vain tonnin lisätienestiä, ihan vaan huvikseen pyöritellessä kolikkopelejä. Iiro on muuten aika fiksu tyyppi, diplomi-insinööri ja sellanen rauhallinen perheenisä, ei mikään uhkapelirunkkari. Niin, ja se mainitsi jonkun sivuston – sillä oli joku bonari tai mikä lie. Mutta tota, en muista tarkkaan.

Mä olin aina ajatellut nettikasinot jotenkin... en tiedä. Vähän noloina. Tai sellaisina, että sinne jää vaan kiroilemaan ja syyttelemään huonoa tuuria. Mutta kun sunnuntai iskee päälle, kello on vasta puoli neljä ja räntä hakkaa ikkunaan, niin alkaa tehdä ihan mitä vaan. Jopa typeryyksiä. Joten avasin koneen, hain selaimen historian, ja löysin sen sivuston jota Iiro oli näyttänyt.

Ja niin mä päädyin vavada .

Aluksi koko homma tuntui epätodelliselta. Melkein liian helpolta. Rekisteröityminen kesti ehkä kaks minuuttia, ja jostain syystä ne oli laittanut sinne jonkun tervetuliaisbonuksen joka näytti ihan hullulta. Tallettaa satasen, saada joku kolme sataa lisää pyörimään. Luin ehdot, luin ne kahdesti. Totta kai siellä oli kaikkia kierrätysjuttuja, mutta silti – tuntui kuin olis kävelemässä karkkikauppaan ja joku tyrkyttäis kaks extra pussia ilmaseks.

Mies, tää on se kohta missä jengi yleensä tekee virheitä. Mä tiedän sen nyt.

Mä olin kuitenkin tylsistynyt, en epätoivoinen. Laitoin sen satasen tilisiirrolla, ajattelin että juu juu, menkööt sitten viihde-budjetista. Säästän sit ens kuussa kahviloissa. Ja sit mä vaan aloin pyörittää niitä kolikkopelejä. Aloitin jollain ihan perus hedelmäpelillä, sellainen retro-meininki missä on seiskat ja vesimelonit. Aika äkkiä pinna alko nousta, tuli pientä voittoa. Sitten nappasin jotain uutta, tyyliin Egyptin aarteet ja lentävät kamelit. Sitä mä en edes tajunnut, miten nopeasti se rahamäärä pomppasi.

Tunnin pyörittelyn jälkeen tili näytti 370 euroa. Alkuperäinen satanen siis tiukassa, ja päälle 270 voittoa. Voi vittu, mä olin ihan pähkinöinä.

Tällä kohdalla tein tietoisen päätöksen. Mä en ole se joka alkaa tunkemaan lisää rahaa, sitten kun on jo plussalla. Mä olen se joka nostaa osan pois. Ja se on muuten se taito jota ei opeteta missään. Se että sä pystyt lopettamaan, vaikka kone laulaa ja tuntuu että nyt on sun päivä. Päätin laittaa puolet voitoista kotiutukseen. Joku 135 euroa jäi vielä tilille jatkaakseni. Klikkasin sitä nostoa, ja homma näytti toimivan. Se tuntui ihan liian helpolta, rehellisesti.

Ja sit mä kokeilin seuraavaksi live-jakajapöytiä. Musta on aina ollut jotenkin kiehtovaa katsella niitä oikeita jakoja, niitä kortteja jotka rapisevat aidosti jossain Tallinnan studiossa. Se ei ole sama asia kuin tietokoneen arpominen. Siinä on aito jännite. Pääsin pöytään sisään suht pienellä panoksella, kympillä per käsi. Tää oli se kohta missä mä toden teolla tajusin, että mä en ole koskaan aikaisemmin pelannut blackjackia oikeilla rahoilla. Ja se on ihan eri juttu. Sulla on se päätös: joko otat kortin tai et. Ja jakaja katsoo sua lasipallon läpi.

Aluksi meni vähän hitaasti, tein pari tyhmää ratkaisua. Mutta sitten mä rauhoitun, aloin muistaa perussäännöt. Kahdeksastoista, jakaja näyttää vitosta – kannattaako jäädä? Jäin. Jakaja kääntää kympin, sitten kuutosen – hänellä 21. Vittu. Sitten seuraava käsi: mulla ässä ja kuutonen, jakajalla kasi. Otin kortin. Se oli yhdeksikkö. 16. Otin vielä. Viitonen. 21. Sinä. Perkele. Siinä alko tulla sitä fiilistä.

Se tunti meni kuin siivillä. Pikkuhiljaa aloin lukea pöytää, tajusin milloin ne isot panokset kannattaa laittaa. Ja sitten tuli se hetki. Billi pöytään, kun mulla oli 20 ja jakajalla näkyi vitonen. Panostin isosti, olin niin varma. Jakaja kääntää toiseksi kortiksi kympin, yhteenlaskettu 15. Sitten se kolmas kortti – kolmonen. 18. Kyllä. Nappasin 450 euroa yhdellä kädellä.

Siellä se tilillä luki. 1350 euroa plus alkuperäinen satanen. Olin ihan hiljaa. Neliönmuotoisessa kämpässäni, räntä jatkoi satelemista, ja mä vaan katsoin puhelinta. Faija soitti just silloin, kysyi et mitä kuuluu. Sanoin et ihan hyvää. Vähän teki mieli huutaa.

Toki mä jatkoin vielä vähän aikaa. Monta kertaa ne tunteet tulee päälle, se "hei tää on liian helppoa" -huuma. Mut olin luvannut itselleni, että kun ylitän tonnin, laitan kaiken kiinni. Ja nyt mä olin reilusti yli. Kokeilin viimeiseksi erästä uutta slottia, sinistä setä jolla on taikasauva ja kiliseviä kolikoita. 50 euroa meni siihen ihan vaan fiiliksen takia, eikä sieltä enää tullut mitään. Sitten mä vaan sammutin koneen.

Eikä se ollut se raha, mikä jäi päällimmäisenä. Se oli se tunne, et mä hallitsin tilannetta. Mä en antanut sen viedä. Mä olin se tyyppi joka laittoi herätyksen hyvissä ajoin. Se olis voinut menee ihan toisinkin. Tosi helposti. Ja sitä mä mietin vielä viikkoja: olisko mulla samaa itsehillintää jos mä olisin just menettänyt tonnin? Tuskin.

Sunnuntaina mä silti heräsin ihan normaalisti töihin. Join kahvit, kävin suihkussa. Nostin pankkiautomaatilta sitten myöhemmin 400 euroa, vein poikaystävän kanssa ulos syömään. Maksoin laskut ja silti jäi säästöön. Se oli jotenkin vapauttavaa – että tylsyys, totaalinen tylsyys ja yksi typerä idea tuotti oikeasti jotain kivaa.

Tosin se Iiron bonus oli muuten ihan jees, mut mä en oo sen jälkeen kokeillut samaa. Pelkään vähän että toinen kerta ei olisi yhtä kaunis. Ja se on ihan fine. Parempi jäädä voittajana pois pöydästä, kun istua siellä loppuelämä ja miettiä "jos olisin vaan lopettanut ajoissa". Mä lopetin ajoissa. Ja se on koko tarinan kirsikka.